METSÄN NIELUT

Kirjoittanut Karoliina Lummaa BIOS-tutkimusyksiköstä

 

Hengitys

CO2 + H2O → CH2O + O2

Ilmastonmuutoskeskustelussa metsä on saanut keskeisen tehtävän ja merkityksen hiilinieluna. Metsät kykenevät varastoimaan enemmän hiiltä kuin niistä sitä vapautuu ilmakehään. Varastointi perustuu kaikelle maapallon elämälle keskeiseen ilmiöön, fotosynteesiin, jossa kasvit tuottavat hiilidioksidista ja vedestä valon avulla happea ja orgaanisia yhdisteitä. Prosessin voi kuvata kemiallisena reaktioyhtälönä, mutta yhtälö ei kerro kaikkea. Teoksessaan Ei kenenkään laituri (2014) Raisa Marjamäki kirjoittaa:

jatkuvasti sitkeästi toteutuva rukous
fotosynteesi

Runo esittää yhteyttämisen rukouksena eli elämää kannattelevana, valoa vaativana ja valoa kohti suuntautuvana. Toisaalla kokoelmassa on yhden säkeen mittainen toivomus, jonka voi tulkita ihmisen esittämäksi:

haluan tuottaa happea

Yhteyttävien kasvien ja ihmiskehojen välillä on kemiallinen vastavuoroisuus: soluhengityksessä kasvien tuottamasta sokerista ja hapesta syntyy kasvien tarvitsemaa hiilidioksidia ja vettä. Fossiiliset energialähteet käyttöönsä ottanut ihminen puuskuttaa ilmakehään kuitenkin yhä enemmän hiilidioksidia. Runon toive hapen tuottamisesta voi liittyä kaivattuun liittolaisuuteen hiiltä varastoivien kasvien kanssa.

Metsät nielevät hiiltä ja antavat ilmakehään hapen lisäksi muutakin. Ilmakehätieteissä ja terveystieteissä ollaan yhä kiinnostuneempia puiden tuottamista hiilivedyistä. Osa niistä yhdistyy ilmakehän muiden aineiden kanssa molekyyliryppäiksi, jotka osallistuvat pilvien muodostumiseen ja siten auringon säteilyn heijastamiseen takaisin avaruuteen. Puiden tuottamilla kaasuilla, esimerkiksi mäntyjen terpeeneillä, on myös mitattuja terveysvaikutuksia ihmisiin. Metsäilma alentaa muun muassa stressihormonitasoja.

 

Haltuunotto

Metsä on niellyt mahdollisesti ihmisiäkin. Suomalaisessa kansanperinteessä tunnettu metsänpeitto on erityinen metsään eksymisen tila, jossa kukaan ei löydä kadonnutta eikä kadonnut itse osaa enää tunnistaa ympäristöä ja sen merkkejä. Metsä sulkee ihmisen sisäänsä ja sulkee tältä myös mahdollisuudet tulla kuulluksi ja nähdyksi oman yhteisönsä parissa.

Metsänpeitto lienee vieras kokemus heille, jotka nyt tavoittelevat metsäluonnossa selviytymistä. Molemmat ilmiöt kuitenkin liittyvät metsässä toimivien olioyhteisöjen ja niiden viestinnän rikkauden tiedostamiseen. On mahdollista oppia tietämään ja lukemaan metsää kun tarvitaan ravintoa ja suojaa, ja siten on luontevaa myös olettaa, että metsässä on enemmän tietoa kuin ihmisellä.

Filosofi Tere Vadén on kirjoittanut metsän kielestä kokemuksellisena ja tiedollisena alkuna, jonka varaan ihmisen itseymmärrys ja kulttuuriset elämisen muodot rakentuvat. Metsä on itseriittoinen aineellis-merkityksellinen suhteiden ja olemisen kokonaisuus myös filosofi Levi Bryantin erämaaontologiassa, joka tarkoittaa ihmisen ja maailman suhteen tarkastelua kuin erämaassa olemisena. Ollaan vailla hallintaa, alttiina ei-inhimillisten olentojen voimille ja vaikutuksille, ja ymmärretään oma osittainen tai kokonainen ulkopuolisuus näistä yhteyksistä ja yhteisöistä. Asko Laurila esittää tämän kokemuksen Aurinko ja omenapuu -kokoelmassaan (1976) seuraavasti:

Kävelet metsässä
ja tunnet sen aivan selvästi.
Ei sitä tarvitse pelätä,
mutta ajattele sitä.
Eivät ainoastaan puut
katso sinua.

Metsä on Laurilan runossa vieras paikka, jossa ihmisen on ymmärrettävä tulevansa puiden ja muiden ei-ihmisten katseen, tarkkailun ja arvioinnin kohteeksi.

Sisälleen eksyksiin nielevä, opettava ja tarkkaava metsä ottaa ihmisen haltuunsa, kuvitteellisesti ja konkreettisestikin, kun erilaiset eläimet haluavat jotakin meiltä ja meistä. Vastavuoroisesti ihmisillä on teknotieteellisiä ja taloudellisia käytäntöjä, joilla valtaamme metsää sellaisena kuin se meille tarjoutuu. Tutkimustiedon ja hoitokäytäntöjen avulla metsät on saatu kasvamaan ja tuottamaan enemmän sitä minkä olemme nähneet arvokkaana. Nämäkin haltuunoton muodot liittyvät metsän merkkien lukemiseen, mutta kyse on ihmisen lukevasta katseesta, joka keskittyy puuhun aineena ja tuotteena.

 

Ruokailu

Metsä ei ole ihmiselle katettu pöytä emmekä ehkä ajattele metsää enää ensisijaisesti ravinnonsaannin kannalta. Ruokamme kasvaa viljelmillä eli pelloilla, kasvimailla ja puutarhoissa sekä ehkä merissä, järvissä ja erilaisissa karjasuojissa.

Toisaalta metsäretkeilyyn kuuluu tulistelu, ja pohjoisempana kulkeneet ovat tottuneet jakamaan eväänsä kuukkeleiden kanssa. Metsässä ruokaillessaan ihminen ei koskaan syö yksin. Lahottajaeliöt kuluttavat kuollutta puuta hitaasti ravinnokseen, tikat kaivavat puunrungon lokeroista toukkia ja porot purevat jäkälää.

Filosofi Donna Haraway jäsentää ihmisten ja ei-ihmisten suhteita kumppanuuslajien (companion species) käsitteen avulla. Ihminen tulee ihmiseksi ja koira koiraksi tai poro poroksi ja jäkälä jäkäläksi lajienvälisen kanssakäymisen tuloksena: ravitsemukseen, lisääntymiseen, siirtymisiin ja yhteisöllisiin suhteisiin liittyvät toiminnot ovat aina osittain toislajisten olioiden edesauttamia. Kuten Haraway muistuttaa, sana companion juontuu latinan ilmaisusta cum panis, ”leivän kanssa”. Kanssasyöjät ovat kumppaneita. Metsässä elollisten kohtaamiset liittyvät usein ruokaan, sen saalistamiseen, löytämiseen tai jakamiseen.

Ruokailussa on kyse monilajisuudesta, toisen (kasvin, sienen, eläimen) nielemisestä osaksi itseä. Ihminen elää omassa mittakaavassaan eikä aina havaitse mitä tulee syöneeksi. Olli-Pekka Tennilä katsoo Ontto harmaa -kokoelmassaan (2016) tähän inhimilliseen puutteellisuuteen:

Huomiokyvyn vajavaisuutta voidaan tutkia
tarkastelemalla marjaämpäriin päätyneitä eliöitä.

*

Metsän kehojen ja ihmiskehojen ja niiden nielujen ajatteleminen voi johdatella kohti muutosta, jossa metsää ei nähdä enää ihmiskeskeisesti ansainnan alueena tai ihmisen hallitsemien tapahtumien paikkana. Ajallisesti kauaskantoiset prosessit sekä mikroskooppiset, ihmissilmin näkymättömät eliöt tulisivat ehkä huomioiduiksi. Metsä olisi tarkasteltavissa merkeistä ja merkityksistä sekä niiden lukemiseen kykenevistä olioista koostuvina paikkoina, joilla on omat historiansa. Ihmisen kokemus metsästä olisi aistimellisempi, alttiimpi.

 

Karoliina Lummaa

BIOS-tutkimusyksikkö

 

 

Lähteet

Allo, Mai 2016. Yhdessä ilmakehässä. Tieteen huipulle ydinturman jäljiltä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Bryant, Levi 2011. Wilderness Ontology. Teoksessa Preternatural, toim. Celina Jeffery. New York: Punctum Books.

Haraway, Donna 2008. When Species Meet. Minneapolis & London: University of Minnesota Press.

Knuuttila, Seppo 2003. Eksyminen. Teoksessa Metsään mieleni, toim. Yrjö Sepänmaa, Liisa Heikkilä-Palo & Virpi Kaukio. Helsinki: Maahenki.

Laurila, Asko 1976. Aurinko ja omenapuu. Helsinki: WSOY.

Marjamäki, Raisa 2014. Ei kenenkään laituri. Helsinki: Poesia.

Tennilä, Olli-Pekka 2016. Ontto harmaa. Helsinki: Poesia.

Vadén, Tere 2010. Kaksijalkainen ympäristövallankumous. Tampere: Osuuskunta Rohkean reunaan.